Minulla on tänään ollut tämän viikon ensimmäinen vapaapäivä.

Yllättäen koko viikon on sää ollut varsin helteinen, mutta tänään taivas oli kauttaaltaan pilviharson peittämä ja lämpötilakin huomattavasti alhaisempi kuin edeltävinä päivinä. Minun tuuriani siis, sillä olen koko viikon odottanut tätä päivää. Olisin halunnut makoilla auringossa ja nauttia lämmöstä, hieman ehkä ruskettuakin kadottaakseni talven jäljiltä kalvakkaat sääreni.

Olen istunut tänään suurimman osan päivästä sisällä vain ikkunat avoinna ulkomaailmaan. Käväisin kaupassa iltapäivällä. Muun osan ajasta olen viettänyt vain olemalla ja ahdistumalla siitä, etten saa mitään aikaiseksi. Tarkoitus olisi ollut siivota, järjestää valtaisat romuesiintymät jonnekin piiloon ja huoltaa itseäni. Ainoa aikaansaannokseni oli vessan peilikaapin siivous ja järjestäminen.

Näin kuuman viikon jälkeen ruoka ei maistu. Öisin on tuskaisen kuumaa, varsinkin tässä asunnossa ja aamuisin pahenee auringon noustessa. Olen aina ollut aamupalaihminen, mutta nyt ei mikään maistu. Tänäänkin halusin nauttia vapaapäivästä hyvän kahvin, runsaan aamupalan ja lehtien kera, mutta aamupala siirtyi kello yhteen päivällä, jolloin puoliksi pakotettuna söin muutaman leivän. Kahvi kyllä maistui.

On ollut siis varsin turhauttava päivä. Varsinkin kun omatuntoni soimaa minua kasasta tekemättömiä (koti)töitä. Olen ollut myös hemmetin yksinäinen.

Yllättäen kaikki keskustelut (ne vähäiset), joita tänään olen käynyt, ovat liittyneet jollain taivoin parisuhteisiin. Ja tietysti juuri silloin, kun ikävöin omaa rakastani, joka on kaukomailla. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään ongelmia oman parisuhteeni kanssa ja oikeastaan koko tämän kevään aikana kaikki on ollut mitä parhain päin. Olen saanut nauttia siitä, mitä minulla on. Mutta. Jälleen kerran minulta siis tänään taas kysyttiin, että olemmeko jo puhuneet kihlauksesta ja naimisiinmenosta.

Oikeuttaako jokin ihmisiä kyselemään tällaisia?

- Minulla ei ole tähän vastausta, enkä halua edes miettiä koko aihetta. Ja se mitä minulla voisi olla siitä sanottavana, ei kuulu minun parisuhteeni ulkopuolelle.

Pitkästyttävän päivän ja illan jälkeen päätin lähteä hieman ulos kävelemään. Asunnoltani pääsee merenrantaan muutamassa minuutissa. Kävelin venelaitureiden luokse. Lähellä rantaa uiskenteli ruokaillen kyhmyjoutsenpariskunta. Yritin ottaa kännykälläni valokuvan, muttei se oikein onnistunut. Kauempana näin toisen kyhmyjoutsenparin.

Päätin kävellessäni, että pienen lenkin kierrettyäni palaan takaisin rantaan katsomaan vielä hetkeksi joutsenia. Tullessani takaisin joutsenia näkyikin jo seitsemän. Kävelin rantaa pitkin sinne, missä eräs joutsenpari oli lähinnä rantaa. Rannan tuntumassa oli pysäköitynä punainen auto, jossa istui yksinäinen nainen katsellen merta ja joutsenia. Tuttua.

Joskus aikoinaan asuessani vielä kotona, kun tunsin itseni yksinäiseki ja oloni erittäin ahdistuneeksi sisätiloissa saatoin jopa yöllä lähteä autolla ajelemaan. Ajoin usein sen ainoan järven rannalle, mikä kotipaikkakunnallani on (tekojärvi sekin), ja katselin vettä. Siellä ajattelin asioita ja joskus jopa itkin.

Tänään siellä rannalla nähdessäni auton nokka kohti ulappaa, ymmärsin ehkä jotain yksinäisyydestä. Tai enemmänkin siitä kuinka julmaa yksinäisen ihmisen elämä oikeastaan on. Minä vietän ensimmäistä kesääni opiskelujen alkamisen jälkeen poissa kotipaikkakunnaltani ja voin sanoa, että pidemmän päälle se on karmivaa. Varsinkin, kun täällä ei ole edes niitä muutamaa koulukaveria, joiden kanssa olen ollut tekemisissä koulun ulkopuolella. Ellei siskoni asuisi täällä, ainoat kontaktini asunnon ulkopuoliseen elämään olisivat töissä. Ja ottaen huomioon, että työtuntieni määrä on melko mitätön (alle viisikin tuntia päivässä), erakoituisin varmastikin aivan täysin.

Joskus on erittäin ihanaa olla yksin, enkä todellakaan kaipaa sitä, että asuisin kesän vanhempieni luona vieraana, mutta liiallinen yksinoleminen tappaa sosiaalisen minäni. Olen saanut viimeaikoina erittäin paljon palautetta siitä, että puhun paljon. Arvaattekin kai, millainen yhteys viikon yksinololla asiaan on?

Istuessani rantakivellä ja katsellessani kyhmyjoutsenten ruokailua, ajattelin tietenkin niiden tapaa olla pariuskollisia. Tämänpäiväisten keskustelujen pohjalta en kuitenkaan kokenut ajatuksiani kovinkaan mieluisiksi. Lähinnä ikävä ja yksinäisyys kasvoivat samaan tahtiin, kun pienet aallot hajosivat rantakiviin jalkojeni juuressa. Miten olisin voinut hehkua onnesta lintuja katsellessani, kun ikävä pyörii rinnassa ja kalvaa mieltä. Yksinäisyys on niin salakavala, että se vie mielen siitäkin ilosta, kun näkee luonnon ihmeitä. Ja minä jos kuka näistä luonnon ihmeistä iloitsen.

Yritin ottaa enemmän valokuvia joutsenista, mutta ainoakaan ei oikeastaan onnistunut. Pitäisi ostaa kamera, sillä jokaisella ulkoilukäynnillä löydän luonnosta ja ulkoa jotain, mitä haluaisin tallentaa kuviksi.

Nyt olen internetistä katsonut laulujoutsenen ja kyhmyjoutsenen eroavaisuuksista, että voisin kirjoittaa oikeasta lintulajista tänne. Linnut olivat kyhmyjoutsenia. Samalla löysin myös muuta:
(Tämä on Wikipediasta, tuosta luotettavuuden lähteestä.)

Joutsenlaulu tarkoittaa uskomuksen mukaan laulua, jonka juuri ennen kuolemaansa joutsen laulaa kauniimmin kuin koskaan. Tämän on uskottu koskevan varsinkin kyhmyjoutsenta, joka ei yleensä laula. Joidenkin ihmistenkin on vertauskuvallisesti arveltu "laulavan joutsenlaulunsa", eli tekevän viimeisen työnsä paremmin kuin aiemmat.

Ehkä näin on.