Aikaa on kulunut taas paljon. Kiirettä on pitänyt jotenkin tavanomaista enemmän. En tiedä onko se sitten ollut se koulujen loppuminen, mikä aiheutti pienoista tsemppaamista loppua kohden, joka kuitenkin lopulta puhkesi omaan kuplaansa ja jätin kaiken taas tekemättä. Ehkä se on kuitenkin tämä uusi rytmi elämässä, joka on nyt valloilla ja pitää minut "kiireisenä". Aloitin toukokuun alkupuolella kesätyöni.

On vaikeaa yrittää tottua tällaiseen elämäntapaan ja rytmiin, kun opiskeluaikana olen nukkunut, kun nukuttaa ja valvonut, kun huvittaa. Töiden takia olen joutunut siirtymään taas kellon käyttöön ja elämään aivan liikaakin sen tahtiin. Tarkat työajat ja vielä sitäkin tarkemmat ajat kahvitauoille riistävät minulta vapaan kasvatuksen lapselta (ja vapaa-ajattelijalta) elämänhalun. Osaan kyllä olla tarkka ja tunnollinen, sekä olla ajoissa paikalla, mutta jokaipäiväinen kellontarkka aikataulutus ei vain ota sopiakseen minulle. Olen kai liian monta vuotta elänyt vapaata elämää ilman sen suurempia rajoittavia tekijöitä, jotka nyt ilmaantuessaan taas elämääni panevat kaiken sekaisin.

Suurin ongelma minulle tässä järjestäytyneessä elämässäni on se, että olen joutunut olemaan liian paljon yksin. Enää ei olekaan mahdollista nukahtaa joka ilta oman kullan viereen ja herätä siitä aamulla. Heti töiden alettua olemme tehneet vuorotellen molemmat ilta- ja aamuviikkoja ristiin. Yhteistä aikaa ei siis ole ollut juuri laisinkaan. Siihen on täytynyt sopeutua, mutta se on ollut vaikeaa. Erittäin vaikeaa. Ainakin minulle.

Liiallisella yksinäisyydellä on tietysti omat ikävät puolensa, vaikkakin hyvää on se, että kerrankin on aikaa itselle. Tuo oma aika ei kuitenkaan tunnu niin luksukselta kuin sen kuuluisi tuntua, sillä en oikeasti saa olla aivan yksin. Koska opiskelukaupungistani en saanut töitä, olen kesän kotikaupungissani. Siksi asun vanhempieni luona. Ja mikä sen kammottavampaa kuin yksinelon jälkeen rutinoituneena muuttaa kahden ihmisen kanssa samaan taloon... Ja isäni, jos kuka on elämäntapoihinsa niin kangistunut, että ristiriidat ovat välttämättömiä. Onneksi luonteenlaatuni on sellainen, etten vähästä sano. Panttailen kaikkea itselläni ja räjähdän sitten joskus. Ja tietysti väärälle ihmiselle.

Nyt siirryn takaisin sohvaosastolle jatkamaan vapaapäivääni, jonka jouduinkin viettämään töissä. Argh. Ja mikä kaaos siellä olikaan. Ei kiitos. En halua ajatella sitä enempää. Onneksi telvisiosta tulee hömppää, johon on hyvä hukuttautua. Ja onneksi työni on sellaista, että työasiat saa jättää töihin.