En millään ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Tunnen siitä syyllisyyttä ja paljon. On ollut niin paljon tekemistä koulun kanssa, etten ole kuin mielessäni ehtinyt pyöritellä uusia ideoita kirjoituksista juuri ennen nukahtamista.

Vaikeuksi on tietysti aiheuttanut myös se, että syyskuun ajan tämä pieni yksiöni on ollut asuttuna kahden ihmisen voimin. Olen jakanut omasta tilastani rakkaalleni, joka ei ole opiskelija-asuntosäätiön mielenkiintoisen sääntöjen ja vaivannäön takia saanut asuntoa kuin vasta 1.10. alkaen. Ihan mielekästä, sillä koulu on kuitenkin alkanut jo elokuun 22. päivä. Entäs jos ei olisikaan ollut mitään paikkaa, missä majailla siihen asti, kunnes vapautuu asunto? Palaan tähän ihmeelliseen asuntopolitiikaan ja yleensäkin asumiskysymyksiin vielä myöhemmin.

Koska meitä on täällä kaksi, ei yhdestä tietokoneesta riitä molemmille yhtäaikaa. Vielä vaikeammaksi tilanne menee silloin, kun tietokoneita on kaksi, mutta tarvittavia johtoja, näppäimistö ja näyttö on vain yhdelle koneelle. Menee liian vaikeaksi ja akrobaattiseksi alkaa vaihtelemaan johtoja edestakaisin koneesta toiseen. Varsinkin, kun täytyy ahtautua noin 35 cm leveään rakoon kylki edellä, roikku pää alaspäin, ottaa toisella jalalla tukea lattiasta, toisella pöydältä. Liian vaativaa. Ja minulla inspiraatio lähtee omalta koneeltani, jossa on kasapäin ajatuksen virtoja avaavaa materiaalia vuosien varrelta. Ei siis onnistu tämä kirjoittaminen kovin hyvin "vieraalta" koneelta.

Tänään sain itsestäni irti edes vähän. Minulla on siihen hyvä syy. Tänään on eräs päivä. Eikä mikä tahansa päivä, vaan minun syntymäpäiväni. Tuntuu oudolta. En ole koskaan ollut oikein juhlakalu, enkä hurja juhlien järjestäjä. Ainoastaan sillä on väliä, että tänään minua muistavat ne, jotka ovat minulle tärkeitä. Parasta oli herätä tähän päivään taas toisen ihmisen vierestä ja nähdä hymy heti ensimmäiseksi. Paras lahja on olla jollekin toiselle rakas, vaikka pidän minä tietysti lahjoistakin...