Aloittaessani tätä blogia suunnittelin kirjoittavani päivittäin. Todellakin suunnittelin, sillä tiesin toteutuksen jäävän kuitenkin suunnitelmista. Ja oikeassahan olin, päivityksiä ei ole syntynyt niin usein ja paljon kuin olisin halunnut.

Nuorempana olin varsin aktiivinen kirjoittaja, innostuin vielä enemmn mielekkäiden äidinkieltenopettajien ansiosta. Pilkkuvirheet lopetin jo yläasteella, vaikkakin niitä esiintyy vielä nykyäänkin pääsääntöisesti epähuomiossa. Minun sanasuoleni synnytti meheviä tekstejä teini-iän kynnyksellä ja senkin jälkeen vielä kauan, kunnes jossain vaiheessa sisäinen taiteilijani hukuttautui itsesääliin, ratkesi ryyppäämään ja jotenkin ajautui pohjalle. Samassa ketjureaktiossa katosi myös vakaa maalaritaiteilijan käsi, sekä henkinen taivaanrannanmaalarikin. Vuosia olen sisälleni kerännyt ja piilottanut nuo taiteen suuret lahjakkuudet päästämättä niitä ilmi. Ja mitä kauemmin olen niitä säilönyt vain muistoissani, sitä vaikeampi minun on niitä ulos itsestäni enää saada, kunnes päätin avata tämän blogin; ihan vain siksi, että saisin itsestäni enemmän irti, että saisin vapautettua luovuuden tuskani jonnekin.

Tässä siis ollaan tilanteessa, jonne olen itseni pakottanut. Pakottanut kirjoittamaan, pakottanut päivittämään, pakottanut itseni taas avaamaan hieman sisintäni, sillä olen huomannut, että ihan vain puhumisestakin on tullut vaikeaa, kun olen sulkenut liikaa sisintäni. Blogini ei tietenkään ole tarkoitus olla hukkuva viimeinen rukous, vaan ennemminkin kanava, jonka kautta taas herätellä luovuutta esiin. En siis vieläkään tiedä, mitä kaikkea minä tänne mahdollisesti kirjoitan. En oikeastaan halua määritelläkään sitä, sillä jokainen päivitys olkoon niin sekava ja epäsopiva edelliseen kuin tule olemaan. Eihän minun ajatukseni päivittäin ja hetkittäinkään kulje suoraviivaisesti, eivät myös minun mieleni ja tunteeni toimi tasaisesti. Olkoon kaikki tekstini täällä niin kuin minä ne sinne kirjoitan, loppujen lopuksi ne kaikki vain kuvastavat juuri minua.

Olen tässä viikkojen aikana selaillut läpi useita erilaisia blogeja. Toiset varsin onnistuneita, mielenkiintoisia ja innostavia, joiden parissa olen viettänyt aikaa tuntikausia lukien, toiset taas minun mielestäni vähemmän näitä kaikkia. Silti olen sitä mieltä, että jokaisella olkoon oikeus kirjoitella omia ajatuksiaan, elämisiään tai mitä tahansa, kunhan osaa vetää sen hienon rajan hyvän tekstin sisällöstä. Ja jokaisella olkoon mahdollisuus esittää kommentteja kirjoituksiin, jos mieleen jotain sanottavaa tulee.

Parhaimmat keskustelut syntyvät muiden ihmisten kanssa ja mielipiteiden vaihdosta. Usein omat näkökulmat saattavat saada uusia ulottuvuuksia tai jopa vaihtua täysin mielekkäiden keskustelujan johdosta. Ikävä kyllä on ihmisiä, jotka eivät osaa väitellä/keskustella siististi. Useissa blogeissa nimittäin olen huomannut kommenttien sisältävän varsin typeriäkin esityksiä, ivaa ja haukkumisiakin. Sana on vapaa, mutta itse ainakin oeln ottanut sen kannan, että mieluummin jätän kommentoimatta, jos en pidä, kuin alan haukkua. Erilaisesta näkökannastakin voi tietysti esittää oman näkemyksensä, muttei se tarkoita suoraa haukkumista, vaan asiallista kommentointia. Sellaista, josta voi hyvässä tapauksessa syntyä varsin mielenkiintoinen keskustelu aiheen ympärille.

Olen ikävä kyllä saanut lukea myös siitä, miten tällaisten asiattomien kommentien johdosta on blogi laitettu hyllylle odottelemaan parempia aikoja. Uskon, että suurin osa blogien pitäjistä loppujen lopuksi kirjoittaa vain itselleen. Minä ainakin kirjoitan, kuten edellä mainitsin. Haluan saada luovuuteni taas virtaamaan. Jos ihmiset sitten kirjoittelevat ihan vain omasta itsestään ja elämästään, sekä mielipiteistään, niin miksi heitä tulisi siitä arvostella? Arvostan kaikkia niitä ihmisitä, jotka viitsivät nähdä vaivaa sen verran, että edes kirjoittavat. Jokainen blogi on kuitenkin jollekin tärkeä, ja siksi pitäisikin pyrkiä etsimään jokaisesta blogista se paras puoli tai asia. Opetelkaamme kaikki siihen.

Arvosteleminen ei olekaan niin helppoa kuin luulisi, ainakaan hyvän (positiivisen) arvostelun tekeminen. Olen itse kirjoittanut Rakkausrunot -sivustolle ja samalla tietenkin lukenut muidenkin ruonoja. Pyrin antamaan mahdollisimman monelle lukemalleni runolle arvostelun, ja yrittänyt löytää jokaisesta runosta jotain hyvää sanottavaa rakentavien ehdotusten lisäksi. Onkin huomattavasti vaikeampaa löytää hyvää huonosta kuin sanoa huonosta huonoa, jos itse ei loppujen lopuksi niin paljon runosta pitäisikään. Tämä on minulle eräänlaista harjoittelua kirjoittamisen suhteen, samalla myös rakentavaa oppia näkökulmien etsimisestä. (Ehkä tulevaisuudessa työhaastatteluissa osaan sitten itsestänikin keksiä positiivista kerrottavaa, vaikka vain negatiiviset mielessä pyörivät. Tämä on tärkeä näkökohta, ainakin opettajani mielestä.) Itselleni ainakin olisi mielekkäämpää saada kunnollista kritiikkiä ja arvostelua, siitä mikä oikeasti on huonoa tai hyvää niiden tosi ihana <3 tykkään! -kommenttien sijasta.

Annetaan siis kaikille mahdollisuus olla luovia omalla tavallaan, sekä pyritään löytämään jokaisesta luovuudesta se yksilön ominaisin ja hänen parhaansa. Aikoinaan kuvaamataidonopettajanikin arvosteli jokaisen oppilaan yksilönä, vertasi töitä oppilaan omaan tasoon ja antoi numeron sen perusteella. Olen itsekin ollut kiitettävä kuvaamataidossa, sillä hyvän opettajan avustuksella löysin oman tapani ja tyylini ilmaista itseäni. Kaunis kiitos siitä opettajalleni, sekä tietenkin kaikille niile äidinkielenopettajille, joilta sain innostuksen kirjoittamiseen!