Se on tietynlainen tunnetila, kupliva ja jännittävä. Se tulee kerran vuodessa jokaisena syksynä, sen viimeisen päivän jälkeen, ensimmäisenä talviaamuna.

Herätessä on jo tunne, että jotain on vialla, vaikka oikeasti kaikki on hyvin. Kun silmät aukeavat, huomaa sen oudon valon ikkunasta, johon unisuus katoaa yhtäkkiä ja täydellisesti. Sinä hetkenä mieli kehittää vain yhden ainoan sanan: lunta. Talven ensimmäinen päivä, ja se saa minut joka kerta heräämään siihen samaan tunteeseen.

Tänä vuonna syksy on tuntunut loputtomalta, enkä osannut odottaa lunta näin pian. Vielä vähemmän oli käynyt ajatuksissa kuva toppatakista tai talvisaappaista. Eihän tämä koskaan lopu, minä ajattelin.

Jokainen kesä on minulle sen lopun odottamista. Mieli ja elämä alkavat vasta silloin, kun huomaan syksyn saapuneen ensimmäisen pudonneen lehden muodossa. Rakastan viileitä, kuulaita ja aurinkoisia syyspäiviä, pimeitä iltoja tähtitaivaineen, rankkoja tuulia ja sateita, joiden aikaan voi hyvällä omatunnolla kääriytyä peittojen alle. Elän syksyllä jotenkin kokonaisempana ja henkisemmin. Tarkoitan kai sitä, että ajatukset ovat syviä, tunteellisia, mutta juuri sellaisia, joista saan itse eniten irti, jotka kuvaavat minua parhaiten.

Tänä vuonna olen elänyt tätä syksyä siitä ensimmäisestä lehdestä aina toissapäivään saakka. Viimeiset kaksi päivää olen opetellut hyväksymään ajatusta talvesta. Ei sen pitänyt vielä tulla, en muistanut koko talvea. Tuntui varsin tyhmältä pukeutua yhtäkkiä paksuihin sukkahousuihin, toppatakkiin. Juurihan viime viikolla lenkkeilin vielä ilman takkia.

Aina ennen olen osannut jo syksyllä valmistautua talveen, unelmoin lämpöisistä suukoista peiton alla pakkasöinä, kirkkaasta tähtitaivaasta, sekä kauniin hohtavista hangista. Parasta on pakkaslumi aikaisin aamulla, sitä väriä on vaikea löytää mistään muualta. En vihaa talvea, vaan myönnän jopa pitäväni siitä. Nautin siitä hiljaisuudesta ja kauneudesta, hetkestä, jota ei voi saavuttaa milloinkaan muulloin, kun katsellessa pimeässä hiljalleen leijuvia hentoisia lumihiutaleita. Olen kai mieletön romantikko ja tunteilija. En sano inhoavani talvea edes kylmyyden takia, joka muille on monesti se suurin miinus-merkki talvessa Celsius-asteiden lisäksi. Olen jotenkin aina vain sopeutunut siihen, eikä kylmyys ole minulle epämiellyttävää.

Nuorempana kuljin talvet ilman takkia, sillä en omistanut kunnollista sellaista, kunnes äitini pakon sanelemana vei minut vaatekauppaan alennusmyynteihin vuoden vaihteen jälkeen ja osti minulle takin. Pakkohan sitä oli silloin käyttää, ainakin välillä. Muistan ystävieni aina ihmetelleen pakkasensietokykyäni lukioaikoina, kun viidentoista asteen pakkasessa poljin kouluun ilman kalsareita ja talvitakkia, päälläni vain kaksi college –hupparia. No, minä käytinkin pipoja, joita minulla on vieläkin enemmän kuin muovipussillinen. Sain silloin nimityksen susilapsi eräältä kylmänaralta ystävältäni, joka ei kymmenen asteen pakkasessa tahtonut tarjeta kalsareissa ja kaksissa sukkahousuissakaan. Itse olin sitä mieltä, kun pipo on päässä, ei voi olla muuallekaan kylmä.

Tämä susilapseus on jotenkin iskostunut minuun pysyvästi. Ainakin harjoittelen hyvin joka syksy vähäpukeisuudellani viimoissa ja yritän karaistua. Tänä vuonna en ole omistanut viime kevään jälkeen kuin yhdet ainoat pitkät housut, ja nekin ovat tuulihousut. Olen pärjännyt varsin hyvin hameiden kanssa. Äitini huomauttaa minua joka kerta, kun näemme, että olisi ehkä aika ostaa farkut, mutta en vain saa aikaiseksi. Nyt ei minulla olisi rahaakaan, joten talven tultua taidan vielä hyvän aikaa harjoittaa hame päällä pakkasensietokykyäni. Ja hyvin on mennyt.

Tervetuloa talvi!