Olen ollut välitilassa. Tosin jossain muualla kuin täällä.

Voisin yleisesti väittää, että olen ihan tarkoituksenmukaisesti pysynyt poissa tietokoneen äärestä puolitoista kuukautta, että olisin voinut keskittyä johonkin paljon olennaisempaan kuten lukemaan klassikkoja tai tietokirjallisuutta. Olisi hienoa antaa itsestäni sellainen kuva, että osaan elää ihmisenä ilman tietokonetta ja sen mukanaan tuomaa riippuvuutta "kaikenmaailmanblogeihinjakeskustelupalstoihin". Olen rauhoittunut ja kasvanut ihmisenä, nauttinut elämästä.

Minä valehtelen.

Puolitoista kuukautta olen välttänyt kaikkea mahdollista. Olen jämähtänyt näiden 33 neliön keskelle: sängystä jääkaapille, tuoliin telkkarin eteen, pesuhuoneeseen ja nukkumaan. Sellaisina harvoina hetkinä, jolloin olen ollut täällä yksin, olen istunut melkein pimeässä ja ollut hiljaa. Olen miettinyt pääni puhki turhia ja turhempia asioita, itkenyt salaa, kiukutellut, syönyt ja ollut pahantuulinen. Olen kadottanut kosketuksen melkein kaikkeen elämään asuntoni ulkopuolelta. Vain suurmarkettien käytävät ovat olleet se toinen paikka, jonne on ollut hyvä kadota. Mielummin siellä sadan muun kanssa kuin yksin lähikaupan silmätikkuna.

Kuinka vihaankaan itseäni.

En pysty myöntämään itselleni sitä, että tilanteeni on toivoton. Tiedän kyllä monta keinoa ja asiaa, miten voisin tehdä asiat toisin.

En vain kykene siihen.

Olen pitänyt tätä päiväkirjaa päässäni jo pitkään. Se olikin eräs syistäni aloittaa ja tehdä tämä konkreettisesti. Olen elämäni varrella yrittänyt pitää päiväkirjaa useampaankin otteeseen, silti jokainen niistä on jäänyt kesken. Haluaisin, haluaisin niin paljon saada sanotuksi kaikki jotenkin, jonnekin. Oman pääni haluaisin formatoida, että voisin edes hetken levähtää. En silti tahtoisi kaiken menneen ja menemättömän katoavan. Siksi pakottava tarve yrittää saada sanat jonnekin.

Tänään vihdoin onnistuin kampeamaan itseni tähän koneen ääreen. Useina päivinä olen kyllä onnistunut pääsemään yhtä pitkälle, mutta tästä hetkestä erikoisen tekee se, että oikeasti pystyin kirjoittamaan ja saamaan aikaiseksi tämän kaiken. Nyt kun olen aloittanut tuntuu siltä, etten ehkä pysty lopettamaan... Minun pääni sisällä oleva kasettinauhuri on tallettanut koko tämän poissaolon ajan paljon ja vieläkin enemmän ajatuksia ja asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Ehkä minä vielä kirjoitankin, nyt kun olen päässyt taas askeleen eteenpäin. Seuraava kerta ei välttämättä olekaan niin vaikean takana ja iso ponnistus.