Väitetään, että koko elämä on opiskelua ja oppimista, elämänkoulua. Oikeassa ovat väittäjät, ainakin siinä mielessä, että joka päivä voi oppia jotain uutta ja yllättävää, jos vain suo itselleen mahdollisuuden siihen. Elämän alkutaipaleella täytyy myös opetella sekin, miten eletään ja toimitaan elämässä. Silloin isillä ja äideillä riittää kiirettä seurata oppivaa lasta.

En tiedä, millainen minun elämäni opiskelun alkutaipaleet olivat. Olen kai joskus kuullut sukulaisteni suusta, että olen ollut nopea, vilkas ja villikin. En ole koskaan kuitenkaan kysellyt äidiltäni millainen olin ihan pienenä. Minulla ei ole aavistustakaan esimerkiksi siitä, milloin olen oppinut kävelemään tai sanomaan ensimmäisen sanan. Jotkut pitävät sitä outona, ettei nainen ole kiinnostunut omasta vauva-ajastaan. Yleensähän naiset tietävät kaiken tällaisesta, ainakin omalta kohdaltaan.

Muistan kuitenkin ensimmäisen koulupäiväni. Muistan jopa miten olin pukeutunut silloin. Koulupäivä kesti vain jotain tunteja, ja askartelimme pahvista sekä silkkipaperista kissan, jolla oli spiraalihäntä. Nämä taideteokset laitettiin sitten luokan kattoon roikkumaan. Taisin jännittää varsin paljon, sillä en muista päivästä mitään muuta tai tarkempia yksityiskohtia.

Murrosiässä olen ollut varsin kapinallinen. Tosin sisarusparvesta viimeisenä ja nuorimpana kahden äärimmäisen ongelmatapauksen jälkeen kasvaminen on ainakin kotioloissa ollut todella helppoa. Siskoni ja veljeni tappelivat nuorempina vanhempieni kanssa luultavasti niin paljon, että he ovat raivanneet minulle helpon tien kasvaa perässä. Ja todennäköisesti isäni ja äitini mielessään ovat kiittäneet minua siitä, miten helposti asiat kotona on minun kanssani ollut hoitaa.

Nuoruusiän kapinallisuuteni kohdistui lähinnä yhteiskuntaan ja koko maailmaan. Olin varsin kriittinen monenkin asian suhteen, ja oikeastaan yläastevuosien jälkeen tuo kriittisyys vain kasvoi enemmän. Osaltani kriittiseksi kasvamiseen auttoivat tietysti ystäväni, joiden kanssa kapinahenki hiljalleen kasvoi keskustelujen myötä. Seura tekee siis kaltaisekseen? Siinä piilee ehkä pieni totuus.

Joskus olin pettynyt, kun kaikki eivät ymmärtäneet minun mielipiteitäni ja valintojani, ehkä paremminkin kriittisyyttäni. Silti suurin osa ihmisistä ymmärsi edes jollain tavoin valintojani, toiset taas eivät kiinnittäneet asiaan mitään huomiota. Ystäväni ovat minua vuosien saatossa kiittäneet useastikin siitä, etten ole koskaan yrittänyt takoa mielipiteitäni väkipakolla heille.

Nykyisin kärkevät kommenttini ja kriittisyyteni kohdistuu koulumaailmaan, joka sai alkunsa lukioaikoina. Minulla olisi niin paljon sanottavaa koulutuksesta ja koulunkäynnistä yleensä. Ehkäpä siksi, etten ole oikeastaan koskaan ollut äärimmäisen ahkera tai panostanut kouluun kunnolla. Olenkin miettinyt johtuuko "parannusehdotukseni" opiskelun mielekkäämmäksi tekemisestä vain siitä, että pyrin itse pääsemään sieltä mistä aita on matalin.

Olen ahdistunut opiskelija. Jo lukiossa sain suunnattomat paineet opiskelusta, tai lähinnä siitä, etten pystynyt tekemään ja opiskelemaan niin paljon kuin yleisesti hyväksytty mielipide vaatii. En lukenut kokeisiin, olin paljon poissa koulusta, vapaa-aikana opiskeluni oli hyvin vähäistä, vihasin deadlineja, sekä itsensä arvioimista. En panostanut ylioppilaskirjoituksiin, koska minun mielestäni sillä todistuksella voisi korkeintaan pyyhkiä takapuolensa. Toisin sanoen en ole koskaan uskonut ylioppilastodistuksen kaikkivaltiaaseen voimaan, jonka avulla kaadetaan kaikki esteet tulevaisuuden pyrinnöissä. En lukenut kirjoituksiin loppujen lopuksi kuin yhden vihollisen filosofian muistiinpanoja ja selasin ensimmäisen kurssin kirjaa silmäillen. Paineet kasvoivat mielettömäksi ja reaalin kirjoitusta edeltävänä yönä en saanut enää nukuttua. Silloin tietysti kävi mielessä, että olisikohan sittenkin pitänyt lukea.

Loppujen lopuksi osasin kai jotain, sillä kirjoitin suhteellisen paljonkin, mutta en koskaan uskaltanut käydä filosofian opettajani luona kysymässä, miten minulla oli mennyt, sillä hän oli tarkistanut filosofian ja elämänkatsomustiedon vastaukset ennen ylioppilaslautakuntaan lähettämistä. Ajattelin, että hän varmaankin huomauttaa, että miksi minä, kiitettävä oppilas, olin näin huonosti pärjännyt. Todellisuus oli loppujen lopuksi hieman erilainen, kun soitin koululle tuloksista, kun ne olivat ylioppilaslautakunnasta tulleet. Reaalin kohdalla komeili E.

En ole tyhmä, olen äärimmäisen laiska, enkä ole koskaan löytänyt itselleni parasta tapaa opiskella. Tunneilla istuminen ja kuunteleminen on todennäköisesti se minulle paras tapa, ehkä juuri sen ansiosta läpäisin kirjoituksetkin paremmin kuin osa ystävistäni, vaikka he pänttäsivät kuukausia kirjoituksiin. Ongelma minun kohdallani on itseopiskelu.

Minulle kertyi lukion jälkeen pakollisia välivuosia, sillä en päässyt yrityksistä huolimatta kouluun. Taas vastaan iski se sama ongelma; se, ettei minusta ole tarpeeksi kankeamaan itseäni aamuisin sängystä ylös, etten saa itsestäni tarpeeksi motivaatiota irti lukeakseni päivisin vähintään neljä tuntia yhtä pääsykoekirjaa. Sama ongelma on jatkunut yhä edelleen nykyisessä koulussani, jonne pääsin todennäköisesti viimeisten joukossa ja äärimmäisen naurettavan pienen vaivannäön seurauksena. Ehkäpä se kertoo jotain siitä kuinka helppo ammattikorkeakouluihin on päästä, sekä siitä millainen taso siellä nykyään on. Kiintiöt on täytettävä jostain.

Inhoan pakollisia läsnäoloja tunneilla. Inhoan sitä, että minun täytyy osoittaa läsnäolon avulla sitä, että olen aktiivinen ja osaava. Haluaisin opiskella mieluummin kotona silloin, kun minulle sopii. En pidä siitä, että yhä edelleen koulussa joutuu opiskelemaan turhanpäiväistä nippelitietoutta. Haluan käsitellä kokonaisuuksia ja nähdä syiden ja seurauksien suhteet. Toivoisin koulun lisäävän ja opettavan itsenäistä ja omaperäistä harkintakykyä, kokemusta ja laaja-alaista näkökykyä. Haluaisin osoittaa oppineisuuttani sillä, että saisin itsenäisesti koota ja opiskella asioita, sekä kokeissa näyttää, että hallitsen asian isommallakin tasolla kuin vain yksittäisiä pikkutietoja. Minun mielestäni kokonaisuus on tärkein. On tietysti aivan eri asia opettaa ala-asteella (tai peruskouluissa yleensä) sitä tarkkaa tietoutta ja pikkuasioita, mutta sen jälkeen pitäisi kouluissa keskittyä jo kokonaisuuksiin.

Tänä syksynä koulussamme siirryttiin opintoviikoista opintopisteisiin. Muutosta selitetään sillä, että koulutus yhtenäistyisi ainakin täällä Suomessa, mutta myös Euroopan koulujen kesken. Tämä tarkoittaa kai sitä, että todistuksia ja arvosanoja on helpompi vertailla koulujen välillä. Todellisuudessa en ymmärrä täysin muutoksen syytä, sillä tietääkseni Euroopan kouluissa suurin osa ei ole mukana tässä opintopiste-systeemissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa…?

Omat opintoni eivät ole sujuneet suunnitelmien mukaan. Viime vuonna jätin viimeisen jakson koulussa kokonaan väliin, sillä liiallinen stressi ja ahdistaminen eivät tuntuneet enää hyvältä. En ole koskaan ollut erityisen hyvä matemaattisluonnontieteellisissä aineissa ja niitähän koko insinöörikoulutus pääasiassa on täynnä. Yhden lukuvuoden aikana on neljä periodia, joissa viime vuonnakin jokaisessa oli ainakin matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Joissakin periodeissa siihen lisäksi tulivat myös laboratorioharjoituksia jne. Opiskelu on siis todella rankkaa ainakin minulle, sillä jokainen aine vaatii huomattavasti enemmän panostusta kuin muut "lukuaineet".

Olenkin miettinyt mistä johtuu se, että ensimmäisinä vuosina tukahdutetaan mielenkiinto kokonaan liian raskailla lukujärjestyksillä ja mielettömällä määrällä matemaattisluonnontieteellisiä kotitehtäviä. Kaikki muut kurssit, jotka ovat enemmänkin olleet alaa vastaavia, ovat olleet erittäin mielenkiintoisia ja motivoivia tulevaisuuden kannalta. Miksi vasta kolmannella vuosikurssilla pääsee käsiksi ammattiopintoihin?

Useat ihmiset lähtevät kouluihin vain "katsomaan" edes yhdeksi vuodeksi, kun muuallekaan ei ole portit auenneet. Minulle itsellenikin kävi näin. Ja tässä sitä ollaan toista vuotta samassa koulussa, vaikka opiskeluhalut ovatkin kadonneet jonnekin sinne molekyylien ja mekaniikan väliin. Uskon silti siihen, että vielä jonain päivänä tunnelin päässä näkyy muutakin. Viime syksynä aloittaneista luokkatovereistani useat lähtivät muualle. Ei ole ihme. Olin itsekin hyvin lähellä lopettaa. Minä vain jätin koulun jo keväällä kesken, ja nyt syksyllä olen yrittänyt aloittaa uudelleen.

Miksei opintosuunnitelmia tehdä monipuolisemmiksi? Mielestäni niitä pakollisia kursseja voisi ihan hyvin siirtää sinne viimeisimmille vuosikursseillekin, ja toisaalta siirtää suuntaavia opintoja aikaisemmaksi. Näin voitaisiin ehkä paremmin pitää yllä innostunutta ja mielekästä opiskelua, sillä konkreettisesti pääsisi jo opiskelemaan alan asioita. Matematiikan kaavojen vääntäminen tuntuu välillä varsin kaukaiselta ajatukselta siitä, mihin olen pyrkimässä. Tiedän kyllä hyvin, että nekin kaavat kuuluvat koulutukseeni, ja ehkä joskus saatan niitä tarvita, mutta minulla itselläni ainakin olisi enemmän motivaatiota, jos opiskelua tasapainotettaisiin käytännön ja teorian välillä. Ehkä tällä tavoin saataisiin myös "katsomaan" tulleita opiskelijoita pidettyä koulussa kauemmin kuin yhden vuoden, sillä joku saattaisi huomata, että kyseisen alan opiskelu kiinnostaa sittenkin. Samalla saattaisi jopa opintojen kesto lyhentyä. Vaikka ammattikorkeakoulussa on varattu neljä vuotta aikaa opiskella, tiedän, että useimmilla opiskeluaika venyy siihen viidenteen vuoteen toisilla jopa kuudenteen. Omalla kohdallani viisi vuotta on todennäköisempi opiskeluaika kuin neljä vuotta.

Sanottavaa riittäisi koulusta vaikka kuinka paljon, mutta ajatus kulkee jo mahan kautta tässä vaiheessa. Täytyy siis siirtyä vasemmalle ja mennä laittamaan ruokaa. Ajatus opiskelusta on näköjään läsnä myös syyslomalla, enkä kai osaa nauttia siitä täysillä.