tiistai, 18. lokakuu 2005
Opin(topis)teistä
Väitetään,
että koko elämä on opiskelua ja oppimista, elämänkoulua. Oikeassa ovat
väittäjät, ainakin siinä mielessä, että joka päivä voi oppia jotain
uutta ja yllättävää, jos vain suo itselleen mahdollisuuden siihen.
Elämän alkutaipaleella täytyy myös opetella sekin, miten eletään ja
toimitaan elämässä. Silloin isillä ja äideillä riittää kiirettä seurata
oppivaa lasta. En
tiedä, millainen minun elämäni opiskelun alkutaipaleet olivat. Olen kai
joskus kuullut sukulaisteni suusta, että olen ollut nopea, vilkas ja
villikin. En ole koskaan kuitenkaan kysellyt äidiltäni millainen olin
ihan pienenä. Minulla ei ole aavistustakaan esimerkiksi siitä, milloin
olen oppinut kävelemään tai sanomaan ensimmäisen sanan. Jotkut pitävät
sitä outona, ettei nainen ole kiinnostunut omasta vauva-ajastaan.
Yleensähän naiset tietävät kaiken tällaisesta, ainakin omalta
kohdaltaan. Muistan
kuitenkin ensimmäisen koulupäiväni. Muistan jopa miten olin pukeutunut
silloin. Koulupäivä kesti vain jotain tunteja, ja askartelimme pahvista
sekä silkkipaperista kissan, jolla oli spiraalihäntä. Nämä taideteokset
laitettiin sitten luokan kattoon roikkumaan. Taisin jännittää varsin
paljon, sillä en muista päivästä mitään muuta tai tarkempia
yksityiskohtia. Murrosiässä
olen ollut varsin kapinallinen. Tosin sisarusparvesta viimeisenä ja
nuorimpana kahden äärimmäisen ongelmatapauksen jälkeen kasvaminen on
ainakin kotioloissa ollut todella helppoa. Siskoni ja veljeni
tappelivat nuorempina vanhempieni kanssa luultavasti niin paljon, että
he ovat raivanneet minulle helpon tien kasvaa perässä. Ja
todennäköisesti isäni ja äitini mielessään ovat kiittäneet minua siitä,
miten helposti asiat kotona on minun kanssani ollut hoitaa. Nuoruusiän
kapinallisuuteni kohdistui lähinnä yhteiskuntaan ja koko maailmaan.
Olin varsin kriittinen monenkin asian suhteen, ja oikeastaan
yläastevuosien jälkeen tuo kriittisyys vain kasvoi enemmän. Osaltani
kriittiseksi kasvamiseen auttoivat tietysti ystäväni, joiden kanssa
kapinahenki hiljalleen kasvoi keskustelujen myötä. Seura tekee siis
kaltaisekseen? Siinä piilee ehkä pieni totuus. Joskus
olin pettynyt, kun kaikki eivät ymmärtäneet minun mielipiteitäni ja
valintojani, ehkä paremminkin kriittisyyttäni. Silti suurin osa
ihmisistä ymmärsi edes jollain tavoin valintojani, toiset taas eivät
kiinnittäneet asiaan mitään huomiota. Ystäväni ovat minua vuosien
saatossa kiittäneet useastikin siitä, etten ole koskaan yrittänyt takoa
mielipiteitäni väkipakolla heille. Nykyisin
kärkevät kommenttini ja kriittisyyteni kohdistuu koulumaailmaan, joka
sai alkunsa lukioaikoina. Minulla olisi niin paljon sanottavaa
koulutuksesta ja koulunkäynnistä yleensä. Ehkäpä siksi, etten ole
oikeastaan koskaan ollut äärimmäisen ahkera tai panostanut kouluun
kunnolla. Olenkin miettinyt johtuuko "parannusehdotukseni" opiskelun
mielekkäämmäksi tekemisestä vain siitä, että pyrin itse pääsemään
sieltä mistä aita on matalin. Olen
ahdistunut opiskelija. Jo lukiossa sain suunnattomat paineet
opiskelusta, tai lähinnä siitä, etten pystynyt tekemään ja opiskelemaan
niin paljon kuin yleisesti hyväksytty mielipide vaatii. En lukenut
kokeisiin, olin paljon poissa koulusta, vapaa-aikana opiskeluni oli
hyvin vähäistä, vihasin deadlineja, sekä itsensä arvioimista. En
panostanut ylioppilaskirjoituksiin, koska minun mielestäni sillä
todistuksella voisi korkeintaan pyyhkiä takapuolensa. Toisin sanoen en
ole koskaan uskonut ylioppilastodistuksen kaikkivaltiaaseen voimaan,
jonka avulla kaadetaan kaikki esteet tulevaisuuden pyrinnöissä. En
lukenut kirjoituksiin loppujen lopuksi kuin yhden vihollisen filosofian
muistiinpanoja ja selasin ensimmäisen kurssin kirjaa silmäillen.
Paineet kasvoivat mielettömäksi ja reaalin kirjoitusta edeltävänä yönä
en saanut enää nukuttua. Silloin tietysti kävi mielessä, että
olisikohan sittenkin pitänyt lukea. Loppujen
lopuksi osasin kai jotain, sillä kirjoitin suhteellisen paljonkin,
mutta en koskaan uskaltanut käydä filosofian opettajani luona
kysymässä, miten minulla oli mennyt, sillä hän oli tarkistanut
filosofian ja elämänkatsomustiedon vastaukset ennen
ylioppilaslautakuntaan lähettämistä. Ajattelin, että hän varmaankin
huomauttaa, että miksi minä, kiitettävä oppilas, olin näin huonosti
pärjännyt. Todellisuus oli loppujen lopuksi hieman erilainen, kun
soitin koululle tuloksista, kun ne olivat ylioppilaslautakunnasta
tulleet. Reaalin kohdalla komeili E. En
ole tyhmä, olen äärimmäisen laiska, enkä ole koskaan löytänyt itselleni
parasta tapaa opiskella. Tunneilla istuminen ja kuunteleminen on
todennäköisesti se minulle paras tapa, ehkä juuri sen ansiosta läpäisin
kirjoituksetkin paremmin kuin osa ystävistäni, vaikka he pänttäsivät
kuukausia kirjoituksiin. Ongelma minun kohdallani on itseopiskelu. Minulle
kertyi lukion jälkeen pakollisia välivuosia, sillä en päässyt
yrityksistä huolimatta kouluun. Taas vastaan iski se sama ongelma; se,
ettei minusta ole tarpeeksi kankeamaan itseäni aamuisin sängystä ylös,
etten saa itsestäni tarpeeksi motivaatiota irti lukeakseni päivisin
vähintään neljä tuntia yhtä pääsykoekirjaa. Sama ongelma on jatkunut
yhä edelleen nykyisessä koulussani, jonne pääsin todennäköisesti
viimeisten joukossa ja äärimmäisen naurettavan pienen vaivannäön
seurauksena. Ehkäpä se kertoo jotain siitä kuinka helppo
ammattikorkeakouluihin on päästä, sekä siitä millainen taso siellä
nykyään on. Kiintiöt on täytettävä jostain. Inhoan
pakollisia läsnäoloja tunneilla. Inhoan sitä, että minun täytyy
osoittaa läsnäolon avulla sitä, että olen aktiivinen ja osaava.
Haluaisin opiskella mieluummin kotona silloin, kun minulle sopii. En
pidä siitä, että yhä edelleen koulussa joutuu opiskelemaan
turhanpäiväistä nippelitietoutta. Haluan käsitellä kokonaisuuksia ja
nähdä syiden ja seurauksien suhteet. Toivoisin koulun lisäävän ja
opettavan itsenäistä ja omaperäistä harkintakykyä, kokemusta ja
laaja-alaista näkökykyä. Haluaisin osoittaa oppineisuuttani sillä, että
saisin itsenäisesti koota ja opiskella asioita, sekä kokeissa näyttää,
että hallitsen asian isommallakin tasolla kuin vain yksittäisiä
pikkutietoja. Minun mielestäni kokonaisuus on tärkein. On tietysti
aivan eri asia opettaa ala-asteella (tai peruskouluissa yleensä) sitä
tarkkaa tietoutta ja pikkuasioita, mutta sen jälkeen pitäisi kouluissa
keskittyä jo kokonaisuuksiin. Tänä
syksynä koulussamme siirryttiin opintoviikoista opintopisteisiin.
Muutosta selitetään sillä, että koulutus yhtenäistyisi ainakin täällä
Suomessa, mutta myös Euroopan koulujen kesken. Tämä tarkoittaa kai
sitä, että todistuksia ja arvosanoja on helpompi vertailla koulujen
välillä. Todellisuudessa en ymmärrä täysin muutoksen syytä, sillä
tietääkseni Euroopan kouluissa suurin osa ei ole mukana tässä
opintopiste-systeemissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa…? Omat
opintoni eivät ole sujuneet suunnitelmien mukaan. Viime vuonna jätin
viimeisen jakson koulussa kokonaan väliin, sillä liiallinen stressi ja
ahdistaminen eivät tuntuneet enää hyvältä. En ole koskaan ollut
erityisen hyvä matemaattisluonnontieteellisissä aineissa ja niitähän
koko insinöörikoulutus pääasiassa on täynnä. Yhden lukuvuoden aikana on
neljä periodia, joissa viime vuonnakin jokaisessa oli ainakin
matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Joissakin periodeissa siihen
lisäksi tulivat myös laboratorioharjoituksia jne. Opiskelu on siis
todella rankkaa ainakin minulle, sillä jokainen aine vaatii
huomattavasti enemmän panostusta kuin muut "lukuaineet". Olenkin
miettinyt mistä johtuu se, että ensimmäisinä vuosina tukahdutetaan
mielenkiinto kokonaan liian raskailla lukujärjestyksillä ja
mielettömällä määrällä matemaattisluonnontieteellisiä kotitehtäviä.
Kaikki muut kurssit, jotka ovat enemmänkin olleet alaa vastaavia, ovat
olleet erittäin mielenkiintoisia ja motivoivia tulevaisuuden kannalta.
Miksi vasta kolmannella vuosikurssilla pääsee käsiksi ammattiopintoihin? Useat
ihmiset lähtevät kouluihin vain "katsomaan" edes yhdeksi vuodeksi, kun
muuallekaan ei ole portit auenneet. Minulle itsellenikin kävi näin. Ja
tässä sitä ollaan toista vuotta samassa koulussa, vaikka opiskeluhalut
ovatkin kadonneet jonnekin sinne molekyylien ja mekaniikan väliin.
Uskon silti siihen, että vielä jonain päivänä tunnelin päässä näkyy
muutakin. Viime syksynä aloittaneista luokkatovereistani useat lähtivät
muualle. Ei ole ihme. Olin itsekin hyvin lähellä lopettaa. Minä vain
jätin koulun jo keväällä kesken, ja nyt syksyllä olen yrittänyt
aloittaa uudelleen. Miksei
opintosuunnitelmia tehdä monipuolisemmiksi? Mielestäni niitä pakollisia
kursseja voisi ihan hyvin siirtää sinne viimeisimmille
vuosikursseillekin, ja toisaalta siirtää suuntaavia opintoja
aikaisemmaksi. Näin voitaisiin ehkä paremmin pitää yllä innostunutta ja
mielekästä opiskelua, sillä konkreettisesti pääsisi jo opiskelemaan
alan asioita. Matematiikan kaavojen vääntäminen tuntuu välillä varsin
kaukaiselta ajatukselta siitä, mihin olen pyrkimässä. Tiedän kyllä
hyvin, että nekin kaavat kuuluvat koulutukseeni, ja ehkä joskus saatan
niitä tarvita, mutta minulla itselläni ainakin olisi enemmän
motivaatiota, jos opiskelua tasapainotettaisiin käytännön ja teorian
välillä. Ehkä tällä tavoin saataisiin myös "katsomaan" tulleita
opiskelijoita pidettyä koulussa kauemmin kuin yhden vuoden, sillä joku
saattaisi huomata, että kyseisen alan opiskelu kiinnostaa sittenkin.
Samalla saattaisi jopa opintojen kesto lyhentyä. Vaikka
ammattikorkeakoulussa on varattu neljä vuotta aikaa opiskella, tiedän,
että useimmilla opiskeluaika venyy siihen viidenteen vuoteen toisilla
jopa kuudenteen. Omalla kohdallani viisi vuotta on todennäköisempi
opiskeluaika kuin neljä vuotta. Sanottavaa
riittäisi koulusta vaikka kuinka paljon, mutta ajatus kulkee jo mahan
kautta tässä vaiheessa. Täytyy siis siirtyä vasemmalle ja mennä
laittamaan ruokaa. Ajatus opiskelusta on näköjään läsnä myös
syyslomalla, enkä kai osaa nauttia siitä täysillä.
Kommentit