Olla yksin, olla yhdessä, olla yhdessä yksin. Voi olla vaikka miten.
Oleminen on ihan omasta päästä kiinni. Pitääkö ääntä olemisesta vai
pitäisikö olla ihan hiljaa? Kauneimmat sanat sanotaan äänettä.
Parhaimmat ihmissuhteet syntyvät hiljaa.
Etäisyys kasvaa
ajatuksissa helposti liiankin pitkäksi. On turha yrittää olla yksinään
ja silti yhdessä, on auettava, kerrottava, jaettava elämä. On uskottava
ja uskallettava. Sanat on sanottava, ääneen tai äänettä. Ilman sitä ei
ole tulevaisuutta.
Olen sivusta seurannut yhteiseloja koko
ikäni; niiden teinihelvetti-ikävuosien aikaisista räkä poskella
rääkymisistä aina tämän päivän valkokultasormuksiin ja rintamaidon
tuoksuisiin ihmisnyytteihin. Sivusta on hyvä sanoa, turvallista
katsella ja ehkä vähän oppiakin. Silti omat kokemukseni
suhdanne-elämässä ovat vähintäänkin laittaneet tajuamaan sen, että vain
oman kokemuksen kautta voi oppia. Sovellan kaikkea tietämystä tälläkin
hetkellä. Ehkä juuri siksi olenkin sitoutumiskammoinen, omassa
seurapiirielämässäni jälkeenjäänyt.
En ole koskaan ymmärtänyt
kihlautumista. En tiedä koskaan haluanko kihlautua. On kai
muotitietoista olla rengastettu, sidottu, omistettu, mutta silloinhan
sitä ei tehdä oikeista syistä. En usko ikuiseen kihlaukseen ilman
avioliittoa. En ole kyllä varma uskonko avioliittoonkaan. Silti olen
valmis siihen kaikkeen, ehkä, joskus.
Elän tällä hetkellä
miehen kanssa tilanteessa, jossa kaikki olisi mahdollista, mutta me
emme juokse kilpaa ajan kanssa. En ole vuoden jälkeen odottanut mitään.
Edes sama osoite ei tule kyseeseen vielä, vaikka se meidän
tilanteessamme olisi varmaankin ihanteellisin olosuhde. Minulle riittää
se, mitä saan. En halua vaatia liikaa, en odota mitään. Olen ymmärtänyt
sen hienouden, että aito suhde syntyy ilman vaateita, pyyntöjä ja
odotuksia. Täytyy antaa toiselle mahdollisuus olla vain omana itsenään.
Vain sitä kautta pystyy itsekin olemaan oma itsensä.
Jokaisella naisella varmasti on haaveenaan olla se kaksikymmentävuotias
kaunis kesämorsian. Minun ajankohtani tuli ja meni, ilman morsiutta,
miestä ja aviota. En ole pettynyt, enhän ole mitään odottanutkaan. Ei
kai kukaan seurapiiriprinsessoistanikaan sitä odottanut, niin minun,
muiden kuin oman itsensä kohdalta. Kiire ja hätä ovat tulleet päälle ja
iskenyt vasta nyt. Ehkä se on itänyt kuin kavala sairaus vuosia ilman
oireita, kunnes puhkeaa yhtäaikaisesti kaikilla muilla paitsi minulla.
Missähän minä olen silloin ollut, kun tauti on itseään kylvännyt
keskuudessamme?
Kolmet kihlajaiset ja vauva, häitä tulossa
sekä yhteisiä osoitteita, mitä vielä onkaan tulossa. Ja minä ainaoana,
joka haluaisin tarrautua kaiteeseen ja hidastaa vauhtia. Olen
pyörälläni päästä, enkä tunne juhlahumua.
Ei, en ole katkera.
Miksi olisin, olen onnellinen ihan näin. Kyllä, osaan olla onnellinen
toisten puolesta. Kaikki heistä ovat ansainneet osansa kaikkien
epäonnistumisien ja vastoinkäymistensä takia. Jokaiselle ei ole ollut
tarjolla tasapuolisesti nauravia päiviä; jossain on arvonta mennyt
väärin. Koenko paineita kaikesta? Osittain kyllä, sillä olen nyt se
huono kivi, joka ei liidäkään vedenpinnassa tehden renkaita,
ketunleipiä. Olen se viimeinen, jota viedään vasta vuosien päästä, jos
silloinkaan. Ei saisi silti ahdistaa minua minun ratkaisujeni takia, ja
kyllähän ystäväni sen ymmärtävätkin.
Toiset eivät ehkä kykene
yhtä voinnotkeaan ajatustapaan kuin minä. Ikävä kyllä se näkyy, ja
kuuluukin joskus. Syntyy suhteita, jossa pyritään kiirehtimään syistä
ja seurauksista huolimatta. Suututaan, kun kesälomamatkalla ulkomailla
ei tullakaan kosituksi. Ei anneta aikaa, vapautta. Ei, koska kaikki
pitää tehdä yhdessä, eikä erikseen. Edes kavereita ei voi tällaisessa
suhteessa jakaa yksilöille, vaan yhteisyydelle. Ja mistään ei saa sanoa
mitään. Se on sellainen sitomisleikki, joka kiduttaa sekä sitojaa, että
sidottua. Todellista sadomasokismia. Henkistä piinausta fyysisen
läsnäolon pakolla. Älkää koskaan antako minun langeta tällaiseen
petokseen.
Rakentaminen yhdessä ei ole, eikä saa olla työtä,
se on huvia. Jos yhteys muuttuu työksi, se käy raskaaksi
tekijälleen; kaiken kantajalle, joka vaikenee vääristä syistä. Ihmisten
välinen yhteys, rakkaus, täytyy olla huvia. Vaikeinakin aikoina pitää
löytyä usko siihen, että raskas huvi vaatii raskaan levon. Se on se
palkinto. Riitakin on rakkautta, kun sen osaa huomata. Rakkaus voi olla
sellainen kahle kuin haluaa sen olevan.
keskiviikko, 24. elokuu 2005
Kommentit