Olen
kai ikuinen pessimisti, myös taivaanrannanmaalari. Haluan tehdä isoa
ääntä hiljaisuuden keskelle, vaikka olenkin jo pitkään karttanut
huoneiden keskiosia, suupäänä olemista ja viihdyttäjän roolia.
Haluaisin kerrankin seinäkukkaseksi, kauhtuneeksi tapetiksi, harmaaksi
seinäksi sinne yläasteen kaikuville käytäville. entinen
viihdetaiteilija on nykyään epäsosiaalinen, hiljainen ehkä jopa arkakin.
Olen sitoutumiskammoinen, silti kiinni ja kietoutuneena toisessa
ihmisessä; suhteessa, joka on täydellinen symbioosi. Juuret sykkyrässä,
emmekä tule toimeen ilman toista. Tämä on ihanneolosuhde, elämää
kasvukipupisteessä, rajaton mahdollisuus.
En halua vieläkään
myöntää olevani epätäydellinen, raakile. Olen silti henkisesti taipunut
oman kuvani edessä, pahimman mahdollisen öykkärin painostuksen alla ja
samalla väsynyt olemaan vain minä. Opettelen hiljalleen uuteen ihmiseen
ja peilikuvaan, ja huomaan sittenkin sopivani varsin hyvin muotoon,
jossa ei enää tarvitsekaan olla niin kova ja varma. Oppimisen myötä
olen kerrankin päättänyt tuijottaa vain omaan napaani. Onko tämä nyt
sitten sitä järjen puhetta, viisautta, pelkuruutta vai vain typeryyttä,
en osaa sanoa. Silti väitän, että maagisen kahdeksantoista ikävuoden
täyteen tulemisen jälkeen, näiden monien vuosien aikana, en ole
vanhentunut päivääkään.
Totuus on oikeasti aivan toinen. Olen
vanhentunut kaikella mahdollisella tavalla. Olen fyysisesti kasvanut,
niin kokoa kuin näköä, henkisesti kai kyspynyt ainakin toiselta
puolelta. Kapinoin silti sitä vastaan, haluan olla ikuisesti nuori,
Peter Pan. Tarvitseeko minun siihen enää mitään lisätä? Paitsi
tietysti, että minäkin oikeasti haluaisin lentää.
maanantai, 22. elokuu 2005
Kommentit