Olen kai ikuinen pessimisti, myös taivaanrannanmaalari. Haluan tehdä isoa ääntä hiljaisuuden keskelle, vaikka olenkin jo pitkään karttanut huoneiden keskiosia, suupäänä olemista ja viihdyttäjän roolia. Haluaisin kerrankin seinäkukkaseksi, kauhtuneeksi tapetiksi, harmaaksi seinäksi sinne yläasteen kaikuville käytäville. entinen viihdetaiteilija on nykyään epäsosiaalinen, hiljainen ehkä jopa arkakin.

Olen sitoutumiskammoinen, silti kiinni ja kietoutuneena toisessa ihmisessä; suhteessa, joka on täydellinen symbioosi. Juuret sykkyrässä, emmekä tule toimeen ilman toista. Tämä on ihanneolosuhde, elämää kasvukipupisteessä, rajaton mahdollisuus.

En halua vieläkään myöntää olevani epätäydellinen, raakile. Olen silti henkisesti taipunut oman kuvani edessä, pahimman mahdollisen öykkärin painostuksen alla ja samalla väsynyt olemaan vain minä. Opettelen hiljalleen uuteen ihmiseen ja peilikuvaan, ja huomaan sittenkin sopivani varsin hyvin muotoon, jossa ei enää tarvitsekaan olla niin kova ja varma. Oppimisen myötä olen kerrankin päättänyt tuijottaa vain omaan napaani. Onko tämä nyt sitten sitä järjen puhetta, viisautta, pelkuruutta vai vain typeryyttä, en osaa sanoa. Silti väitän, että maagisen kahdeksantoista ikävuoden täyteen tulemisen jälkeen, näiden monien vuosien aikana, en ole vanhentunut päivääkään.

Totuus on oikeasti aivan toinen. Olen vanhentunut kaikella mahdollisella tavalla. Olen fyysisesti kasvanut, niin kokoa kuin näköä, henkisesti kai kyspynyt ainakin toiselta puolelta. Kapinoin silti sitä vastaan, haluan olla ikuisesti nuori, Peter Pan. Tarvitseeko minun siihen enää mitään lisätä? Paitsi tietysti, että minäkin oikeasti haluaisin lentää.