Sain
ystävänpäivänä postikortin vanhalta erittäin rakkaalta ystävältäni,
jonka kanssa emme ole oikeastaan viiteen vuoteen olleet kunnolla
tekemisissä. Näiden vuosien välillä olemme jossain määrin pysyneet
kuitenkin yhteydessä, mikä on ollut hienoa. Ystävänpäiväkortti
kuitenkin lämmitti aivan valtavasti, ja pysähdyin miettimään kaikkia
enemmän ja vähemmän vanhoja asioita.
" - - Ja tuli tuttuuskohtaus. Olet tuttu ja sama kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Ja tuttuus koski myös ajatuksia. - - " -L.
On ihanaa, että joku vielä muistaa minut ja löytää minusta sen, mitä
olen ainakin joskus ollut ja vieläkin olen! Olen luullut muuttuneeni
paljon ihmisenä, ja se on harmittanut minua suunnattomasti, mutta
näiden sanojen myötä olenkin pysynyt sinä samana ihmisenä, joka olen
aina ollut. Ehkä olen liiaksi kääriytynyt itseeni ja piilottanut vanhan
minäni. Jäin kuitenkin miettimään olenko liiaksi jämähtänyt.
Muistan
kuinka ystäväpiirissäni oli aikoinaan kovat odotukset täysi-ikäisyyteen
astumisesta. Ajokortit, luvallinen alkoholin ja savukkeiden käyttö
vanhempien silmissä jne. olivat päivittäisiä puheenaiheita koko vuoden
2000. Siitä on siis jo kuusi vuotta aikaa. Tämä ajatus ja pieni
laskutoimitus pysäyttää hetkeksi, sillä luku kuusi tuntuu jo tavattoman
suurelta näinkin nuoren ihmisen elämässä.
Hetkinen. Palataanpas
hieman ajassa ja ajatuksissa taaksepäin. Kuusi vuotta sitten en ollut
iloissani täysi-ikäisyydestäni ja vain odottanut ravintoloiden ovien
aukeamista. Olen viettänyt jo 16-17 vuotiaana enemmän aikaa baareissa
notkuen kuin useimmat muut ikäiseni. Mittarini pyörähtäessä
kahdeksaantoista seurustelin, eikä suhteessa ollut tarvetta kuppiloissa
kiertämiseen. Juopottelut jäivät muille juotaviksi, minä vietin
viikonloppuni selvinpäin teattereissa, elokuvissa tai kynttilän valossa.
Jotenkin
tuo täysi-ikäisyys ei vain tehnyt minuun vaikutusta. Olenhan jo paljon
ennen sitä joutunut (tai saanut) ottaa vastuun omasta elämästäni ja
tekemisistäni. Kiitos siitä vanhemmilleni ja heidän antamalleen
luottamukselle. Tämän omakätisen oppimisen kautta olenkin mielestäni
kasvanut "vanhemmaksi" ja "aikuiseksi" jopa paljon ennen muutamia
kavereitani. Ainoa asia, mikä oli minulle tärkeää, oli laillinen
täysi-ikäisyys, joka kuitenkin loppujen lopuksi poisti tieltä monta
estettä.
Kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää enemmän olen
odottanut sitä, kun täytin kaksikymmentä. Ah, se ihana ikä, jolloin on
lupa ostaa kirkasta viinaa.
Kahdenkymmenen jälkeen mittari ei
ole mielestäni liikahatanu puoleen tai toiseen. Kuten olen jo aiemmin
jossain kirjoituksessani tainnut mainitakin. Fyysinen ikäni on
vuosittain kai lisääntynyt, mutta henkisesti olen kai jämähtänyt sinne
jonnekin kahdenkymmenen tienoille. En koe itseäni vieläkään mitenkään
vanhaksi, elämässäni mikään ei ole muuttunut paljoakaan viimeiseen
kolmeen tai neljään vuoteen. En lue muuttoa, opiskelua ja päättyneitä
sekä alkaneita suhteita muutokseen vaikuttaviksi asioiksi.
Fyysisestihän ne tietysti muuttavat elämääni, enkä voi väittää, etteikö
toiseen kaupunkiin muuttaminen olisi ollut iso asia. Tässä muutoksessa
ja muuttumattomuudessa onkin enemmän kyse kai minun pääni sisällä
tapahtuneissa asioissa.
Jotenkin vain olen tajunnut yhtäkkiä
viimeisten kuukausien aikana, että olen jumiutunut. Tai miksi sitä
sitten haluankaan kutsua. Miten ihmeessä tämän huomasin, siitä kai saan
syyttää muita ihmisiä.
Ymmärsin kasvaneeni ulos itsestäni. On
mahdotonta kai tuudittautua yhä vieläkin samoihin asioihin kuin jo
kymmenen vuotta sitten. On mahdotonta elää yhä vielä samalla tavalla
kuin kymmenen vuotta sitten. Ei ole ihme, ettei esimerkiksi kouluni ole
lähtenyt käyntiin; voin vain kiittää keskenkasvuista asennettani ja
ajatusmaailmaani, sekä vetämättömyyttä.
Se, että yhä useammat
ystäväni ja tutut menevät vakiintuvat, menevät kihloihin,
suunnittelevat kesähäitä jne, ei ole tehnyt minuun suurtakaan
vaikutusta. Huomaan kyllä usein päivitteleväni ääneen sitä, kuinka
vanhoiksi olemme käyneet. Todellisuudessa sanomani ei ainakaan minuun
vaikuta millään tavalla ja pysyn yhä "keskenkasvuisena".
Eilinen kuitenkin pysäytti. Sain vanhemmiltani tekstiviestin, jossa oli ilmoitus, että minusta on tullut täti.
Kymmenen
vuotta vanhempi veljeni on saanut eilen tyttöystävänsä kanssa
poikavauvan. Kovasti odotettu ensimmäinen lapsenlapsi vanhemmilleni,
varmasti kovasti myös uusien vanhempien odottama ja toivoma, sekä
tietenkin kahden uuden tädin (minun ja siskoni) ajatuksissa ollut
pikkuinen poikalapsi. Melkein itkin, kun ymmärin kuinka ihmeellisestä
asiasta on kyse. Minä, joka koskaan en ole erityisemmin lapsista
välittänyt, enkä niiden kanssa ole ainakaan toimeen tullut! Olo on
hassu ja odottava, sillä en tätä pienokaista ole vielä päässyt
näkemään, sillä välimatkaa on jotakuinkin kolmesataa kilometriä
(arvaus).
Tästä alkaa meidän perheen uusi aika. Enää ei tule
perhepiirissä olemaan samanlaista. Joulutkin ehkä tuntuvat taas
jouluilta, kun on pieni(ä) lapsi(a). Minusta tuli yhdessä päivässä
vanha. Ja nytpä saa rakkaanikin ihan luvan kanssa kutsua minua tädiksi.
keskiviikko, 22. helmikuu 2006
Kommentit