Sain ystävänpäivänä postikortin vanhalta erittäin rakkaalta ystävältäni, jonka kanssa emme ole oikeastaan viiteen vuoteen olleet kunnolla tekemisissä. Näiden vuosien välillä olemme jossain määrin pysyneet kuitenkin yhteydessä, mikä on ollut hienoa. Ystävänpäiväkortti kuitenkin lämmitti aivan valtavasti, ja pysähdyin miettimään kaikkia enemmän ja vähemmän vanhoja asioita.

" - - Ja tuli tuttuuskohtaus. Olet tuttu ja sama kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Ja tuttuus koski myös ajatuksia. - - " -L.

On ihanaa, että joku vielä muistaa minut ja löytää minusta sen, mitä olen ainakin joskus ollut ja vieläkin olen! Olen luullut muuttuneeni paljon ihmisenä, ja se on harmittanut minua suunnattomasti, mutta näiden sanojen myötä olenkin pysynyt sinä samana ihmisenä, joka olen aina ollut. Ehkä olen liiaksi kääriytynyt itseeni ja piilottanut vanhan minäni. Jäin kuitenkin miettimään olenko liiaksi jämähtänyt.

Muistan kuinka ystäväpiirissäni oli aikoinaan kovat odotukset täysi-ikäisyyteen astumisesta. Ajokortit, luvallinen alkoholin ja savukkeiden käyttö vanhempien silmissä jne. olivat päivittäisiä puheenaiheita koko vuoden 2000. Siitä on siis jo kuusi vuotta aikaa. Tämä ajatus ja pieni laskutoimitus pysäyttää hetkeksi, sillä luku kuusi tuntuu jo tavattoman suurelta näinkin nuoren ihmisen elämässä.

Hetkinen. Palataanpas hieman ajassa ja ajatuksissa taaksepäin. Kuusi vuotta sitten en ollut iloissani täysi-ikäisyydestäni ja vain odottanut ravintoloiden ovien aukeamista. Olen viettänyt jo 16-17 vuotiaana enemmän aikaa baareissa notkuen kuin useimmat muut ikäiseni. Mittarini pyörähtäessä kahdeksaantoista seurustelin, eikä suhteessa ollut tarvetta kuppiloissa kiertämiseen. Juopottelut jäivät muille juotaviksi, minä vietin viikonloppuni selvinpäin teattereissa, elokuvissa tai kynttilän valossa.

Jotenkin tuo täysi-ikäisyys ei vain tehnyt minuun vaikutusta. Olenhan jo paljon ennen sitä joutunut (tai saanut) ottaa vastuun omasta elämästäni ja tekemisistäni. Kiitos siitä vanhemmilleni ja heidän antamalleen luottamukselle. Tämän omakätisen oppimisen kautta olenkin mielestäni kasvanut "vanhemmaksi" ja "aikuiseksi" jopa paljon ennen muutamia kavereitani. Ainoa asia, mikä oli minulle tärkeää, oli laillinen täysi-ikäisyys, joka kuitenkin loppujen lopuksi poisti tieltä monta estettä.

Kahdeksantoistavuotissyntymäpäivää enemmän olen odottanut sitä, kun täytin kaksikymmentä. Ah, se ihana ikä, jolloin on lupa ostaa kirkasta viinaa.

Kahdenkymmenen jälkeen mittari ei ole mielestäni liikahatanu puoleen tai toiseen. Kuten olen jo aiemmin jossain kirjoituksessani tainnut mainitakin. Fyysinen ikäni on vuosittain kai lisääntynyt, mutta henkisesti olen kai jämähtänyt sinne jonnekin kahdenkymmenen tienoille. En koe itseäni vieläkään mitenkään vanhaksi, elämässäni mikään ei ole muuttunut paljoakaan viimeiseen kolmeen tai neljään vuoteen. En lue muuttoa, opiskelua ja päättyneitä sekä alkaneita suhteita muutokseen vaikuttaviksi asioiksi. Fyysisestihän ne tietysti muuttavat elämääni, enkä voi väittää, etteikö toiseen kaupunkiin muuttaminen olisi ollut iso asia. Tässä muutoksessa ja muuttumattomuudessa onkin enemmän kyse kai minun pääni sisällä tapahtuneissa asioissa.

Jotenkin vain olen tajunnut yhtäkkiä viimeisten kuukausien aikana, että olen jumiutunut. Tai miksi sitä sitten haluankaan kutsua. Miten ihmeessä tämän huomasin, siitä kai saan syyttää muita ihmisiä.

Ymmärsin kasvaneeni ulos itsestäni. On mahdotonta kai tuudittautua yhä vieläkin samoihin asioihin kuin jo kymmenen vuotta sitten. On mahdotonta elää yhä vielä samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Ei ole ihme, ettei esimerkiksi kouluni ole lähtenyt käyntiin; voin vain kiittää keskenkasvuista asennettani ja ajatusmaailmaani, sekä vetämättömyyttä.

Se, että yhä useammat ystäväni ja tutut menevät vakiintuvat, menevät kihloihin, suunnittelevat kesähäitä jne, ei ole tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Huomaan kyllä usein päivitteleväni ääneen sitä, kuinka vanhoiksi olemme käyneet. Todellisuudessa sanomani ei ainakaan minuun vaikuta millään tavalla ja pysyn yhä "keskenkasvuisena".

Eilinen kuitenkin pysäytti. Sain vanhemmiltani tekstiviestin, jossa oli ilmoitus, että minusta on tullut täti.

Kymmenen vuotta vanhempi veljeni on saanut eilen tyttöystävänsä kanssa poikavauvan. Kovasti odotettu ensimmäinen lapsenlapsi vanhemmilleni, varmasti kovasti myös uusien vanhempien odottama ja toivoma, sekä tietenkin kahden uuden tädin (minun ja siskoni) ajatuksissa ollut pikkuinen poikalapsi. Melkein itkin, kun ymmärin kuinka ihmeellisestä asiasta on kyse. Minä, joka koskaan en ole erityisemmin lapsista välittänyt, enkä niiden kanssa ole ainakaan toimeen tullut! Olo on hassu ja odottava, sillä en tätä pienokaista ole vielä päässyt näkemään, sillä välimatkaa on jotakuinkin kolmesataa kilometriä (arvaus).

Tästä alkaa meidän perheen uusi aika. Enää ei tule perhepiirissä olemaan samanlaista. Joulutkin ehkä tuntuvat taas jouluilta, kun on pieni(ä) lapsi(a). Minusta tuli yhdessä päivässä vanha. Ja nytpä saa rakkaanikin ihan luvan kanssa kutsua minua tädiksi.